Castrosta ja lahjoista

Huutelija esityksen näkökulmaksi vihapuheeseen on muotoutunut ”kuuluminen”. Kuuluminen on ihmisten välistä toimintaa, jota voi tehdä hyvin monella eri tavalla, voimakkuudella ja etäisyydellä. Kuulua voi jonnekin ja jossakin. Tärkeintä on että kuuluu. Huutelija koettaakin napata kiinni niistä hetkistä, jolloin ihmiselle syntyy pelko, ettei hän kuulukaan.

Yksi ihmisten välisen kuulumisen tapa on lahjojen antaminen.

Joulun lähestyessä täytyy taas ryhtyä potemaan huonoa omaa tuntoa omasta kyvyttömyydestä keksiä mielestään kekseliäitä ja mielenkiintoisia lahjoja läheisille. Pitkän pohdinnan ja etsimisen jälkeen nälkäisenä ja väsyneenä kassajonoon mennessä valitut lahjat alkavat tuntua valjuilta ja huonoilta vaihtoehdoilta. Samalla alkaa pohtia että yritänkö minä nyt saada lahjaa antaessani hyväksyntää vain itselleni, vai oikeasti ilahduttaa läheistä hienolla lahjalla? Lahjakkaasti ihmisolento osaa kääntää näinkin iloisen asian, kuin lahjojen hankinnan tragediaksi, jonka seurauksena tuntee itsensä itsekeskeiseksi kyynikoksi jonka suhteessa elämään itseensä on perustavanlaatuinen ammottava aukko.

Onneksi lahjojen kanssa voi aina lohduttautua ajatuksella että lahjan anto itsessään on merkityksellinen tapahtuma ja osoitus välittämisestä. Lahjan huolellinen ja ajatuksen kanssa tehty paketointi voi myös olla merkittävässä roolissa lahjan merkityksellisyyden lisäämisessä.

Ala-asteikäisenä sain kaveriltani syntymäpäivälahjaksi valtavan ison painavan pahvilaatikon jonka pohjalta, sanomalehtien alta löytyi isoja kiviä ja niiden seasta moottoripyörälehti. Vaikka moottoripyörälehti oli sinällään erittäin hyvä ja sen hetkisiin kiinnostuksenkohteisiini mainiosti sopiva lahja, en muista mitään lehdestä tai sen sisällöstä, mutta paketin ja erityisesti sen avaamisen muistan selvästi, koska se oli jännittävää ja hauskaa.

Ihmiset kertovatkin usein pitävänsä lahjojen saamisesta. He saattavat myös mainita pitävänsä lahjoista, mutta sehän ei varsinaisesti tarkoita mitään tiettyä selkeästi määriteltyä esinettä, palvelua, toimenpidettä, valuutta tai muuta. Vai mitä? Lahja? ”Pidän lahjoista!” Eli mistä?

Eli onko kyseessä juuri se että ihmiset pitävät lahjan saamisen, tai lahjan antamisen toimituksesta itsessään? Onko lahja vain väline jolla toteutetaan paljon merkittävämpi ja oleellinen teko, eli lahjan anto? Voiko lahja olla lahja, ilman lahjan antamisen toimenpidettä? Hmm.. Tulipas tästäkin näennäisestä itsestäänselvyydestä kirjoitettua huomattavan ylipitkä alustus.

No niin.

Vielä jouluakin lähemmässä tulevaisuudessa siintää Huutelija – esityksen ensi-ilta. Se on muuten 7.12. Kulttuuritalo Valveella. Tässä vaiheessa produktion valmistusta, kaikki on vuorokauden ajasta ja verensokerin määrästä riippuen joko todella selkeää ja mahtavaa, tai hirvittävä virhe ja katastrofi.

Esityksen tekemiseen ilmaantuu samankaltaisia ongelmia kuin lahjojen hankintaan. Alkaa miettiä että ovatko nämä minun valintani ja ratkaisuni oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia? Onko niillä katsojille jotain merkitystä, vai koetanko minä vain hankkia itselleni hyväksyntää ja mahdollisesti ihailua näillä valinnoillani?

Mieleen juolahtaa ajatus että ovatko nämä aiemmin suurta innostusta herättäneet ideat mielestäni hyviä ideoita siksi että koen niiden olevan oikeasti mielenkiintoisia keinoja käsitellä valittua aihetta, vai ovatko ne mielestäni hyviä siksi, että arvelen niiden miellyttävän katsojia.

Lisäksi mielessä mellastaa jatkuva ristiriita aiheen selkeän käsittelyn ja omien esteettisten mielikuvien välillä. Eli pitäisikö minun nyt sitten myös keskittyä ennen kaikkea käsittelemään tätä vihapuheaihetta, kun olen sen kerran valinnut, vain saanko keskittyä tekemään lähinnä kohtauksia jotka esteettisesti miellyttävät minua, vaikka en ihan varma olisikaan siitä miten selkeästi ne käsittelevät aihetta.

Täytyykö esityksen käsitellä aihetta vai riittääkö että se on hieno ainakin jollain tavalla?

Äh!

Luin tässä pari päivää sitten lehtijuttua jossa ihmiset kertoilivat kokemuksiaan juuri edesmenneen Fidel Castron tapaamisesta, tai hänen näkemisestään. Yksi haastateltavista kertoi olleensa syvästi vaikuttunut ollessaan paikanpäällä kuulemassa Castron pitämän kolmituntisen puheen. Haastateltava ei ollut ymmärtänyt puheesta sanaakaan, koska Castro oli puhunut espanjaa, jota haastateltava ei osannut, mutta tämä pikkuseikka ei ilmeisesti ollut haitannut kokemusta.

Mielestäni tämä uutinen oli todella mielenkiintoinen ja kertoo paljon ihmisten välisestä kuulumisesta ja sanotaanko jopa kuuluvuudesta. En halua ottaa millään tavalla kantaa Castroon ihmisenä enkä hänen aikaansaannoksiinsa, mutta jos joku on kuunnellut hänen puhettaan kolme tuntia suuresti vaikuttuneena, tajuamatta sanaakaan, niin voisi ajatella että hän on ollut jossain mielessä lahjakas pitämään puheita ja kuulumaan. Onko Castron puheenpitämistavassa itsessään ollut jotain hyvin merkittävää riippumatta sisällöstä, vai onko hän vaan ollut nokkela käyttämään yleisöä miellyttäviä temppuja ja konsteja varmistaakseen kuuluvuutensa?

Onko puheen sisällöllä siis ollut mitään merkitystä tälle haastateltavalle?  Pitäisikö puheiden sisällöillä yleensä olla jotain merkitystä, vai onko puhe aina ennen kaikkea toimenpide jonka suorittamisen tapa ja se kelle ja miten se kohdistetaan paljon tärkeämpää, kuin se mistä puhutaan?

Pitäisiköhän minunkin tässä vaiheessa unohtaa esityksen sisällön pohtiminen ja keskittyä puhtaan intuitiivisesti siihen miten sen välitän? En haluaisi kuitenkaan että tämä välittäminen sisältäisi vippaskonsteja ja temppuja, joilla katsojat harhautetaan viihtymään. Haluaisin sen olevan oivaltavaa, hämmentävää ja asioita mielenkiintoisella tavalla yhdistelevää. Jos onnistun siinä omasta mielestäni, niin onko se merkityksellistä teoksen kannalta? Mikä on merkityksellistä teoksen kannalta?

Miten minun esitykseni kuuluu ja mihin?

Lahja. Onko lahjalla sisältö vain siksi että se voitaisiin antaa? Kumpi on tärkeämpi, sisältö vai antamisen tapa?

Esitys. Onko esityksellä sisältö vain siksi että se voidaan esittää? Kumpi on tärkeämpi, sisältö vai esittämisen tapa?

Semmosta. Tulkaahan katsomaan!

Huutelija esityksen näkökulmaksi vihapuheeseen on muotoutunut ”kuuluminen”. Kuuluminen on ihmisten välistä toimintaa, jota voi tehdä hyvin monella eri tavalla, voimakkuudella ja etäisyydellä. Kuulua voi jonnekin ja jossakin. Tärkeintä on että kuuluu. Huutelija koettaakin napata kiinni niistä hetkistä, jolloin ihmiselle syntyy pelko, ettei hän kuulukaan. Yksi ihmisten välisen kuulumisen tapa on lahjojen antaminen. Joulun lähestyessä täytyy … Continue readingCastrosta ja lahjoista

Posted on November 28, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Huutelija – Oceanissa 26.11.

 

Huutelijasta pieni maistiainen huomenna De Gamlas Hemissä (Kirkkokatu 54, Oulu) klo: 18.00 aikoihin. Samalla pääsee nauttimaan muustakin esittävästä taiteesta Tanja Råmanin kehollisen installaation muodossa ja näkee myös Kaija Hinkulan ja Mika Kiviniemen Lumo Light Festival Oulua varten valmistaman Ocean teoksen. Tervetuloa!

Tietoa tapahtumasta ja Oceanista alla:

https://www.facebook.com/events/956401144504513/

https://www.facebook.com/events/610430775827906/

  

Huutelijasta pieni maistiainen huomenna De Gamlas Hemissä (Kirkkokatu 54, Oulu) klo: 18.00 aikoihin. Samalla pääsee nauttimaan muustakin esittävästä taiteesta Tanja Råmanin kehollisen installaation muodossa ja näkee myös Kaija Hinkulan ja Mika Kiviniemen Lumo Light Festival Oulua varten valmistaman Ocean teoksen. Tervetuloa! Tietoa tapahtumasta ja Oceanista alla: https://www.facebook.com/events/956401144504513/ https://www.facebook.com/events/610430775827906/

Posted on November 25, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Kuuluuko!

Huutelijasta ei ole hetkeen kuulunut mitään, koska olen joutunut keskittymään voittopuolisesti esityksen valmistamiseen, enkä ole ehtinyt kirjoitella tänne ajatuksia, tai muutakaan höpinää.

Tänään Huutelija käy Rovaniemellä Vitus-festivaalien klubilla ( https://vitusfestivaali.com/ ) demoamassa yhtä osaa esityksestä. Laitan myöhemmin tänne komemuksia ja ajatuksia mitä demo-esityksen ja ensimmäisen yleisökontaktin pohjalta nousi.

Tässä alla maistiaisena pieni luontodokumenttimainen alustus/intro.

Kuuluuko!

 

Huutelijasta ei ole hetkeen kuulunut mitään, koska olen joutunut keskittymään voittopuolisesti esityksen valmistamiseen, enkä ole ehtinyt kirjoitella tänne ajatuksia, tai muutakaan höpinää. Tänään Huutelija käy Rovaniemellä Vitus-festivaalien klubilla ( https://vitusfestivaali.com/ ) demoamassa yhtä osaa esityksestä. Laitan myöhemmin tänne komemuksia ja ajatuksia mitä demo-esityksen ja ensimmäisen yleisökontaktin pohjalta nousi. Tässä alla maistiaisena pieni luontodokumenttimainen alustus/intro. Kuuluuko!  

Posted on November 5, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Heureka! Vihaa ja Väkivaltaa

Yksinäisyys saa nyt hetkeksi väistyä väkivallan tieltä. Mietiskelin kirjoittaessani että miten voisin tehdä esityksestä sellaisen että se ei sisältäisi tippaakaan väkivaltaa? Vihaa käsitellessä kun osa kohtauksista tai toimenpiteistä pyrkii väkisinkin olemaan luonteeltaan ainakin jossain määrin väkivaltaisia. Pohdin vihan ja väkivallan suhdetta ja sitä että missä määrin ne ovat toistensa edellytyksiä.

Mietin että olisiko hauskaa luoda esitystä varten eräänlainen mielikuvituksellinen vihaton ja väkivallaton utopia, josta esitys kertoisi, tai johon se olisi sijoitettu. Ajatus tuntui mukavalta, mutta myös aika hankalalta. On aika vaikea yrittää kuvata ihmisen toimintaa fiktiivisesti mielenkiintoisella tavalla jos ei saa käyttää lainkaan vihaa tai väkivaltaa. Herää kysymys että onko lopputulos silloin millään tavalla samaistuttava? Onko se enää varsinaisesti ihmisen toimintaa, jos siihen ei sisälly tippaakaan minkään tyyppistä vihaa tai väkivaltaa? En väitä kyynisesti ihmisen olevan vain läpeensä vihalla kyllästetty väkivaltainen olento, mutta miettikää milloin olette viimeksi nähneet näytelmän, esityksen, elokuvan, tv-ohjelman, tai lukeneet kirjan joka ei sisällä hitustakaan näitä edellä mainittuja elementtejä?

Rohkenen siis esittää seuraavan, vähän hupsulta ja naiiviltakin kuulostavan kysymyksen, mutta en ole ainut joka tätä on tiedustellut. Eli: Miten päädytään maailmaan ilman vihaa ja väkivaltaa ja onko se ihmisten maailma?

Lueskelin tässä taannoin Albert Einsteinin päiväkirjoista ja kirjeistä koottua kirjaa, jossa pääpainona oli Einsteinin sodan vastainen aktivismi. Kirja sisälsi osan legendaarista kirjeenvaihtoa Einsteinin ja Sigmund Freudin välillä. Kirjaan oli sisällytetty ensimmäinen Einsteinin Freudille lähettämä, kysymyksen sisältänyt kirje ja Freudin vastaus siihen.

(luvassa ulkomuistin perusteella tehtyä vapaata referointia)

Kirjeessään Einstein tiedusteli Freudilta, ei enempää eikä vähempää kuin että miten sotahulluus, eli halu sotia saataisiin revittyä irti ihmisistä. Einstein varmaankin toivoi vilpittömästi että aikansa suurin korvien välin asiantuntija pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen ”Heureka” – huudon arvoisen oivalluksen, jota voisi käyttää aseena sotaa vastaan. Luettuaan Freudin vastauksen Einstein tuskin huudahti kuuluisaa fraasia, mutta tuskin jäi täysin kylmäksikään. Freud vastasi kirjeeseen ehkä jopa hieman alentuvasti ja piti kysymystä jokseenkin hassuna.

Sotahulluudella Freud otaksui Einsteinin viittaavan väkivaltaan ja totesi väkivallan olevan luontainen osa ihmisen tapaa kilpailla elämänedellytyksistä sekä ratkoa ongelmia ja siten väkivallan olevan mitä suurimmassa määrin osa ihmisyyttä itseään. Eli pyrkimys ihmisen itsensä muuttamiseen jollain tavalla oli Freudin mielestä turhaa. Ainoa vaihtoehto väkivallan ja siten myös sotien ehkäisyyn oli Freudin mielestä pyrkiä koulutuksen ja sivistyksen kautta kehittämään ihmisten tietoisuutta, sekä lisätä yhteenkuuluvuudentunnetta ihmisten välillä, koska yhteenkuuluvuudentunne ehkäisi Freudin mielestä tarvetta käyttää väkivaltaa toista kohtaan. Freud siis koki (yksinkertaistettuna ja vapaasti tulkittuna) että ihmisten välinen toiseus ja tietämättömyys olivat tekijöitä, jotka saivat ihmiset sotimaan ja loivat tarpeen käyttää vakivaltaa toista kohtaan.

Kuulostaa jokseenkin itsestään selvältä, vai mitä?

Slavoj Zizek taas puhuu subjektiivisesta ja objektiivisesta väkivallasta. Subjektiivinen väkivalta sisältää kaikki suorat väkivallanteot (terroriteot, fyysinen väkivalta, uhkailu, vihapuhe yms.) Objektiivinen väkivalta taas pitää sisällään rakenteelliset toimintatavat, jotka luovat edellytykset subjektiivisen väkivallan puhkeamiselle. Eli se on ikään kuin näennäisen neutraalia, sosiaalisesti hyväksyttyä toimintaa, joka tosiasiallisesti luo väkivaltaa aiheuttavia tekijöitä ihmisten välille. Objektiivinen väkivalta on siis ikään kuin “rauhan tila”, jonka subjektiivinen väkivalta rikkoo.

Tältä pohjalta ajateltuna kyse on siitä että elämme järjestelmässä joka rakenteellisen, objektiivisen väkivallan keinoin luo ihmisten välille eriarvoisuutta ja toiseutta ja siten aiheuttaa väkivaltaa. Vai? Eli me ihmiset toimiessamme järjestelmässämme, osana omaa yhteisöämme toteutamme arkisilla toimillamme objektiivista väkivaltaa, joka toimii pohjana subjektiivisen väkivallan puhkeamiselle ihmisten välillä. Onko näin?

Jos päätellään että ”näin se on!” ja pidemmittä puheitta lähdetään ongelmaa ratkaisemaan, niin miten se ratkaistaan ja mitä asialle tehdään?

Freud käski edistää sivistystä kouluttamalla ihmisiä. Myös Zizek on samoilla linjoilla ja varoittaa ryhtymästä hätiköityihin toimenpiteisiin. Zizekin mukaan ihmisillä kun on tapana vaatia ”välittömiä toimenpiteitä” kohdatessaan subjektiivista väkivaltaa ja näillä toimenpiteillä taas on tapana aiheuttaa vain rutkasti lisää objektiivista väkivaltaa, erilaisten ihmisiin kohdistuvin rangaistuksin, rajoituksin yms. keinoin. Täten Zizek:kin ehdottaa kärjistetysti tulkittuna, että subjektiivista väkivaltaa kohdatessa ei tulisi tehdä varsinaisesti mitään, vaan keskittyä pelkästään opiskelemaan niitä syitä jotka aiheuttavat väkivallan.

Pitää siis opiskella. Heureka! …. Vai saako tähän huutaa näin? Ja mitäs sitten kun on opiskellut?

Muuttuuko oma toiminta automaattisesti vähemmän väkivaltaa aiheuttavaksi? Eikö opiskelun avulla opita tiedostamaan omia tekoja ja maailmassa esiintyviä ilmiöitä ja sen kautta tulla kykeneväisiksi ainakin jossain määrin tahdonvaraisesti muuttamaan omaa toimintaa parempaan suuntaan? Näinkö se on, vai olenko ihan hakoteillä? Pitäisikö jotain konkreettista silti tehdä?

No tässä vaiheessa voisin taas iloisesti hyödyntää suurta vihan asiantuntijaa Thich Nhat Hanhia ja todeta hänen sanojaan lainaten että ”Kaikki mitä teemme tai sanomme vihaisina, aiheuttaa vain lisää vahinkoa. Kun olemme vihaisia, meidän tulisi yrittää olla tekemättä ja sanomatta mitään.” Hän kehottaakin hoivaamaan omaa vihaa kuin pientä itkevää lasta ja käyttämään vihan sekä väkivallan välttämiseen muun muassa tietoista hengittämistä ja kävelyä, sekä toisen ihmisen aitoa ja rakastavaa kuuntelemista.

Ei kuulosta hirveän vaikealta. Heureka??? Vai kuulostaako sittenkin?

Kiitoksia lukijalle. Laittakaa ihmeessä kommenttia, tai kysymyksiä, jos joku tekstissä jäi mietityttämään tai ärsyttämään, tai jos tulkintani ovat täysin hanurista ja virheellisiä. Mukaviakin asioita voi kirjoittaa, mutta ei ole pakko.

Yksinäisyys saa nyt hetkeksi väistyä väkivallan tieltä. Mietiskelin kirjoittaessani että miten voisin tehdä esityksestä sellaisen että se ei sisältäisi tippaakaan väkivaltaa? Vihaa käsitellessä kun osa kohtauksista tai toimenpiteistä pyrkii väkisinkin olemaan luonteeltaan ainakin jossain määrin väkivaltaisia. Pohdin vihan ja väkivallan suhdetta ja sitä että missä määrin ne ovat toistensa edellytyksiä. Mietin että olisiko hauskaa luoda … Continue readingHeureka! Vihaa ja Väkivaltaa

Posted on October 5, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Viha ja Yksinäisyys

Edellisessä kirjoituksessa mainittua jatkuvaa kilpailua ja vertailua kuulee usein pidettävän lähtökohtaisesti myönteisenä piirteenä ihmisissä ja se koetaan eräänlaiseksi edellytykseksi ihmisen kehitykselle. Tämä näkökulma toki voi pitää paikkansa tietyissä erityisesti materiaalisen tuotannon ja osaamisen kehitysaskelissa. Kilpailun ja vertailun ideologiassa kilpailu ja kehitys nostetaan kuitenkin itseisarvoksi ja päämääräksi sinänsä. Kilpailun mukana syntyy edellisessä tekstissäkin mainittujen ryhmien kaltaisia joukkoja, kuten voittajat, häviäjät, pienituloiset, rikkaat, onnekkaat, yksinäiset, luuserit, johtajat, alaiset, työläiset, omistajat yms. Joukkoihin asetutaan, tai päädytään sen mukaan miten ollaan kilpailussa pärjätty ja millaiset lähtökohdat on kilpailutilanteeseen saatu. Kilpailun seurauksena syntyneiden ryhmien välille ei synny solidaarista yhteistyötä, vaan joukkojen välistä toiseutta korostava, vertaileva ilmapiiri, koska joukkojen toteaminen keskenään tasavertaisiksi ja yhdenveroisiksi sotisi koko kilpailun ideaa vastaan.

Vai mitä?

Jos hallitseva ideologia painottaa kilpailua ja toiseutta korostavaa vertailua arvona sinänsä, niin silloin myös yksilön arvo yhteisössä määräytyy helposti hänen ”kilpailukykynsä” mukaan. Vai kuinka? Tällöinhän käy niin että ihmisyyden arvo ja päämäärä unohdetaan täysin. Kilpailu pakottaa näkemään ihmiset eriarvoisina eikä tällöin voida olettaa yhtäläistä ja tasavertaista ihmisarvoa olevan olemassakaan. Kilpailun mukaan aina joku on parempi kuin toinen. Joku kuuluu voittajiin ja joku häviäjiin, kaikki eivät voi olla yhtä aikaa voittajia. Tässä tilanteessa on turha edes puhua ihmisyyden ja ihmisenä olemisen päämäärästä sinänsä. Eli siitä, että mikä päämäärä tukisi yhtäläistä ja tasavertaista ihmisyyttä. Miten pitäisi toimia, että omalla toiminnallaan toteuttaisi omaa ihmisarvoaan siten että samalla edistäisi itsen ja muiden mahdollisuutta elää mahdollisimman tasavertaisen ihmisarvoista elämää? Mikä päämäärä on ihmisyyden päämäärä?

Eli rautalangasta väännettynä; Miten pitää olla että olisi onnellinen ja edistäisi samalla muidenkin onnellisuutta?

Tähän on helppo vastata että vastauksia on yhtä monta kuin on ulostusaukkojakin, mutta kilpailun ja toiseuden ideologiassa näin ei ole, koska tässä ideologiassa kysymystä ei edes esitetä. Koska kilpailu ideana lähtökohtaisesti sotii kaikkea tasavertaisuutta vastaan, se ei kysy; Miten kilpailu välineenä voi edistää ihmisen päämäärää? vaan se kysyy; Miten ihminen välineenä voi edistää kilpailun päämäärää? Tästä voi toki olla monta mieltä, mutta mielestäni se on nähtävissä ja itsestään selvää. Korjatkaa toki jos olen pahasti hakoteillä.

Miten kilpailu sitten aiheuttaa yksinäisyyttä ja sitä kautta vihaa?

Yhteisössä joka perustuu kilpailuun ja toiseuteen syntyy ihmisten välinen luottamuspula. Yksilö ei koskaan voi täysipainoisesti luottaa toiseen, jos heillä ei lähtökohtaisesti ole yhtäläistä päämäärää, vaan he ovat automaattisesti keskenään kilpailijoita ja täten pakotettuja asettamaan toisensa ja itsensä keskenään eri joukkoihin sen perusteella kuinka hyvin ovat kilpailussa menestyneet. Tässä systeemissä ihmiset eivät siis koskaan ole täysin yhtäläisesti ihmisiä, vaikka olisivat kuinka läheisiä, koska he lähtökohtaisesti ovat kaikenkattavan kilpailun välineitä, eivätkä he jaa täten keskenään yhteistä päämäärää. Kilpailutilanteessa toinen pyrkii saamaan kilpailuetua toisen kustannuksella, joten toisen etu on toiselta pois.

Tämä lähtökohta luo toiseutta korostavan, vertailevan etäisyyden ihmisten välille ja vaikeuttaa todellisen luottamuksen syntymistä. Kun ihmisen silmissä kaikki muut ovat ”toisia” johtaa se siihen että ihminen on yksin. Yksin oleva ihminen ei voi luottaa kehenkään vaan hän näkee toiset yksilöt vastustajinaan, joiden syytä on hänen itsensä onnettomuus. Kun yksilön onnellisuus perustuu hänen kykyynsä olla kilpailun väline ja hänen mahdollisuutensa päästä kilpailuun mukaan määritellään sen perusteella miten muut kilpailijat hänen luomiaan mielikuvia arvottavat, niin päästään taas tilanteeseen, niin miten ihminen voi olla vastuussa omasta onnellisuudestaan ja ihmisyydestään? Mitä muuta ihminen voi tehdä, kuin syyttää ”toisia” jos hän kokee tuskaa?

Ihminen on (useimmiten) hyvin pitkälti laumaeläin ja täten ihmisyyteen kuuluu suuressa määrin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, erilaisissa ihmisyhteisöissä. Ihmiselle on tärkeää rakastaa. Eli kokea rakkautta jotain kohtaan ja ottaa vastaan rakkautta. Jos ihminen ei kykene rakastamaan, tai saamaan osakseen rakkautta, ihminen on yksin ja onneton. Tästä syystä ihminen pelkää yksinjäämistä eli tilannetta missä hän jää vaille mahdollisuutta rakastaa ja olla rakastettu. Kilpailuun ja toiseuteen perustuvassa ideologiassa rakkauttakin on luonnollisesti varattu vain osalle yksilöistä, sen mukaan miten hyvin he onnistuvat kilpailussa suoriutumaan ja mihin joukkoon he sen perusteella sijoittuvat. Koska rakkauskin on saavutettavissa vain kilpailun kautta, joutuu ihminen tässä tapauksessa jatkuvasti pelkäämään yksinjäämistä ja rakkaudesta vaille jäämistä.

Palkoa ei luonnollisesti saa kilpailutilanteessa näyttää, koska se on heikkouden merkki ja täten ihminen joutuu jatkuvasti tuntemaan itsensä heikoksi, joka tunne luonnollisesti lisää hänen pelkoaan häviämisestä ja yksinjäämisestä entisestään. Ihminen vertailee jatkuvasti itseään ”toisiin” eli kilpailijoihinsa ja näkee heissä ominaisuuksia jotka ovat ylivertaisia häneen nähden. Ihminen pyrkii saamaan rakkauden osakseen osoittamalla kilpailukykyään toisille ihmisille luomiensa mielikuvien avulla ja jos toiset eivät hyväksy näitä luotuja mielikuvia ja hän siten häviää kilpailussa, niin ketä muuta hän voisi enää syyttää, kun niitä ”toisia”. Toisia jotka eivät hyväksyneet häntä. Toisia jotka kilpailivat häntä vastaan. Toisia joihin hän ei voinut luottaa koska he olivat hänen vastustajiaan eivätkä todellisia liittolaisiaan yhteisen päämäärän edessä.

Ihminen syyttää muita ja hän alkaa kokea heitä kohtaan vihaa, koska viha luo voiman tunteen ja viha peittää pelon ja vihan voimalla ihminen käy uuteen taistoon. Valmistautuu kilpailuun entistä tehokkaammin entistä suuremmalla tunteella, joka ei ole rakkaus vaan viha. Näin ihminen tavoittelee itselleen rakkautta vihan voimalla ja kun hän ei tällä suurella vihan voimalla tehdyllä kilpailusuorituksella saakaan toisilta vastaukseksi rakkautta vaan pelkoa ja vihaa, niin miten ihminen sitten reagoi? Huomaako hän että menetelmä ei toimi? Tajuaako hän että vihaamalla ei synny rakkautta? Ei. Hän on kilpailuideologian läpäisemä ja ajattelee, että epäonnistumisen kohdatessa täytyy vaan yrittää kovemmin ja niin hän kokoaa itseensä entistä suuremman annoksen katkeruutta, pelko ja vihaa lähtee uudelleen kamppailuun toisia vastaan ja rankaisee toisia siitä että he eivät ole antaneet hänelle rakkautta. Näin hän toimii, hän toimii yksin.

No mitäs sitten? Mitä sitten pitää tehdä?

Otan tähän pienen loppukevennyksen ja siteeraan Thich Nhat Hanhia, kuuluisaa Vietnamilaista ajatteliaa ja kirjailijaa, joka sanoo muun muassa että; Olemme itse ensisijaisesti vastuussa vihastamme. Uskomme kuitenkin naiivisti, että kärsimme vähemmän, jos pystymme sanomaan tai tekemään jotakin rangaistaksemme toista ihmistä.

Kiitoksia. Tästä aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Edellisessä kirjoituksessa mainittua jatkuvaa kilpailua ja vertailua kuulee usein pidettävän lähtökohtaisesti myönteisenä piirteenä ihmisissä ja se koetaan eräänlaiseksi edellytykseksi ihmisen kehitykselle. Tämä näkökulma toki voi pitää paikkansa tietyissä erityisesti materiaalisen tuotannon ja osaamisen kehitysaskelissa. Kilpailun ja vertailun ideologiassa kilpailu ja kehitys nostetaan kuitenkin itseisarvoksi ja päämääräksi sinänsä. Kilpailun mukana syntyy edellisessä tekstissäkin mainittujen ryhmien kaltaisia … Continue readingViha ja Yksinäisyys

Posted on September 21, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Viha ja Ideologia 2

(jatkoa edelliseen)

Niin mikä on se ideologia jota kaikkien ei ole mahdollista toteuttaa ja täten olla täysivaltaisia toimijoita yhteisössämme?

Rohkenen esittää että elämäntapaamme värittää muiden muassa eräänlaiseen toiseuden ideologia. Mikä sitten on toiseuden ideologia? Seuraavaksi hajanainen pyrkimys hahmotella tätä ideologiaa ja kysymys

; onko se tällainen?

Toiseuden ideologia ei hyväksy Kantin kategorisen imperatiivin ehdotusta että ”Ihmiseen tulisi aina suhtautua päämääränä sinänsä, ei koskaan välineenä”. Toiseuden ideologia ei kysy ”mikä tekee minusta ihmisenä arvokkaan?” Toiseuden ideologia kysyy ”miten arvokas olen verrattuna toisiin?” Kysymys on siis myös kaiken kattavan kilpailun ideologiasta, mutta toiseuden ideologia ei rajoitu pelkästään kilpailuun sinänsä. Toiseuden ideologiassa emme kilpaile lähtökohtaisesti ihmisyytemme perusteella tasavertaisina kilpakumppaneina, vaan me luokittelemme itsemme ja toisemme erilaisiin toisistaan irrallaan oleviin ryhmiin ja tasoihin, sen mukaan millaisen mielikuvan kykenemme herättämään muissa ihmisissä. (tässä ei ole kyse ihmisten keskenään muodostamista aitoon vuorovaikutukseen perustuvista yhteisöistä tms. ryhmistä)

Ryhmät kilpailevat tietysti myös keskenään, mutta tärkeintä on että ryhmään kuulumisen perusteella määritellään ketkä ylipäätään voivat osallistua kilpailuun. Ryhmät sijoitetaan eräänlaiseen mielivaltaiseen järjestykseen, jonka toiseen päähän sijoittuvat eivät ole kelpoisia kilpailemaan ja toisessa päässä olevilla ei ole tarvetta kilpailla. En ala näitä kaikkia ryhmiä tässä nyt luettelemaan, sikäli kun se edes on mahdollista, koska useat niistä ryhmistä ovat mielikuviin pohjaavasta luonteestaan johtuen hankalasti sanallistettavissa ja hyvin abstrakteja, mutta otan esimerkiksi mielestäni suurimman ja selkeimmän, monia muita, pienempiä ryhmiä sisällään pitävän ryhmän eli kuluttajat.

Suurin osa ihmisistä esimerkiksi suomessa luokitellaan kuluttajiksi. Kuluttajat ovat ryhmä jonka jäsenet mahtuvat mukaan kilpailemaan, jos eivät satu kuulumaan samalla johonkin toiseen ryhmään, johon kuuluminen estää ehdottomasti mukaan pääsemisen. Kuluttajan selkeimpänä tunnusmerkkinä voi pitää sen pyrkimystä hankkia ja käyttää raivokkaasti erästä kilpailuvalttia, eli ostovoimaa. (ostovoima on niin herkullinen termi että käyttäisin sitä tässä vaikka se ei liittyisi aiheeseen mitenkään) Ostovoima! Kuka on ostovoimakkain? Oikea ostovoimanpesä! Ostovoimakkuudella on suuri merkitys kykyymme vaikuttaa tässä yhteiskunnassa, koska ideologiamme pohjalta olemme luoneet yhteisömme sellaiseksi, että vaikuttaminen yleensä mielletään lähestulkoon aina vähintään välillisesti joko taloudelliseksi vaikuttamiseksi, tai ainakin talouteen vaikuttamiseksi.

Tässä kohdassa asia meneekin mielenkiintoiseksi toiseuden ideologiaa toteuttavassa kaikenkattavaan kilpailuun perustuvassa yhteisössämme. Tässä yhteisössä ei kilpailla ottamalla vastuuta ja työskentelemällä itsensä ja oman ihmisyytensä eteen aikaansaaden välittömiä tuloksia tai pyrkiäksemme luomaan itsellemme ja muille ihmisarvoisemman ja ihmisyyttä arvona sinänsä kunnioittavan elämän. (näitä päämääriä toki sisältyy moniin ihmisten tekemiin toimintoihin, mutta ne eivät ole yleisesti toimintaa leimaavia päämääriä)

Toiseuden ideologiaan kuuluu tapa kilpailla itsestämme luomien mielikuvien avulla. Me pyrimme luomaan itsestämme mahdollisimman myönteisellä tavalla erottuvan mielikuvan ja toivomme sitten että joku toinen valitsisi meidät toisten joukosta tämän mielikuvan perusteella ja antaisi, ikään kuin lahjana meille meidän oikeutemme kuulua toimijoiden joukkoon, työn, luottamustoimen, opiskelupaikan yms. kautta. Mikäli meille ei anneta mitään näistä edellisistä, olemme yhteiskunnan meille tarjoaman avun varassa ja voimattomia.

Yhteiskunnassamme täytyy ensin opiskella vuosikausia ja tulla erilaisten toimenpiteiden avulla mielellään usean erityisosaamista vaativan alan osaajaksi ennen kuin on valmis ryhtymään varsinaiseen työhön ja tässäkään vaiheessa tärkeintä ei tunnu olevan ihmisen varsinainen kyky tai halu tuottaa toiminnallaan välitöntä lisäarvoa itselleen ja ympärillä oleville ihmisille. Tässäkin vaiheessa ihmisen täytyy luoda itsestään ulkoistettu, suhteessa muihin kilpailijoihin toiseutta korostava mielikuva, jonka perusteella hänet arvioidaan ja jonka perusteella hänelle mahdollisesti myönnetään oikeus olla toimija, antamalle hänelle työ- tai opiskelupaikka, myöntämällä hänelle laina, ostamalla hänen valmistamansa tuote tai palvelu, menemällä kuuntelemaan hänen konserttiaan tms. Työn tuottaman välittömän lisäarvon merkitys sen vaikuttavuuden mittarina on hämärtynyt ja tilalle on tullut työn arvon mittaaminen sen mukaan kuinka paljon sen avulla kyetään lisäämään ostovoimaa ja saamaan myönteistä mielikuviin perustuvaa huomiota. Tällaisessa ympäristössä vaikuttaa helposti merkityksettömältä ryhtyä puuhaamaan mitään, koska sillä ei välttämättä ole välitöntä vaikutusta omaan toimeentuloon, eikä se herätä tarvittavaa huomiota.

Vastuu omasta toimijuudesta on ikään kuin luovutettu toisille, eikä sitä oteta itselle tai omalle yhteisölle. Tämän vastuun ja kyvyn rajoittamisen kautta annamme vallan itsestämme ja oman arvomme määrittämisestä toisille. Tämän mukaan oma onnellisuutemme ja arvomme eivät ole kiinni itsestämme ja yhteisön hyväksi tekemistämme toimista, vaan siitä mitä olemme muiden silmissä ja millaiseen kategoriaan meidät asetetaan.

Jos syystä tai toisesta et onnistu tässä mielikuvapelissä, ovat kätesi täysin sidotut. Ja jos kätesi ovat sidotut, niin mitä muuta voit tehdä? Pyytää että joku irrottaisi kätesi? Itkeä? Liittoutua toisten sidottujen kanssa? Alistua? Vihata? Huutaa?

 

Onko tämä edellä mainittu todellista? Olemmeko me hukanneet itseltämme kyvyn ottaa vastuuta ja luovuttaneet sen ”toisille”? Millaiseen ryhmään itse kuulun? Aiheuttaako elämäntapamme, yhteiskuntajärjestyksemme ja mahdollisesti tiedostamattomasti toteuttamamme ideologia meille suurta tuskaa ja toisiin kohdistuvaa vihaa? En tiedä, mutta materiaalisen hyvinvointimme lisääntymisestä huolimatta ihmisryhmien väliset jännitteet ja henkinen pahoinvointi ainakin tilastollisesti kasvaa. Jotain kai voisi siis tehdä toisinkin.

Vai mitä?

Kuka tästä mahdollisesta muutoksesta on vastuussa ja miten se vastuu tulisi ottaa kannettavaksi ja kuinka voimme näihin asioihin toimillamme vaikuttaa?

Kiitos lukijalle. (pahoittelut erityisen hajanaisesta ja epäjohdonmukaisesta tekstistä)

Seuraavassa kirjoituksessa Vihasta ja Yksinäisyydestä, sekä niistä erilaisista ryhmistä.

(jatkoa edelliseen) Niin mikä on se ideologia jota kaikkien ei ole mahdollista toteuttaa ja täten olla täysivaltaisia toimijoita yhteisössämme? Rohkenen esittää että elämäntapaamme värittää muiden muassa eräänlaiseen toiseuden ideologia. Mikä sitten on toiseuden ideologia? Seuraavaksi hajanainen pyrkimys hahmotella tätä ideologiaa ja kysymys ; onko se tällainen? Toiseuden ideologia ei hyväksy Kantin kategorisen imperatiivin ehdotusta että … Continue readingViha ja Ideologia 2

Posted on September 20, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Viha ja ideologia 1

Slavoj Zizek on esittänyt mielestäni mielenkiintoisen näkökulman yhteiskunnassa esiintyvän vihan syntyyn. Taannoiset Tottenhamista alkunsa saaneet Englannin mellakat ovat herättäneet paljon keskustelua yhteiskunnan tilasta ja siitä miten ja miksi tällaisia ilmiöitä pääsee esiintymään. Silmittömän vakivallan ja vihan syiksi on esitetty monia eri tekijöitä. Syinä nähdään tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu, sekä näistä johtuvien jännitteiden lisääntyminen ja lopulta kipinänä kuivaan heinäpaaliin epäselvä ampumatapaus jossa poliisin toimesta surmattiin 29-vuotias mies. Keskustelua ja ihmetystä tapahtumiin liittyen on herättänyt kuitenkin vihan ja väkivallan tapa, sekä sen kohdistuminen. Syntyneissä mellakoissa poltettiin autoja, rikottiin ja ryösteltiin kauppoja, liikkeitä yms. eivätkä lopulta kaikki mellakoihin osallistuneetkaan olleet suhteellisesti erityisen huono-osaisia (jos tällaista epämääräistä ja tympeää termiä voi tässä käyttää.) Mielenkiintoisinta on kuitenkin toimenpiteiden kohteet ja niiden valinta. Mellakkajoukkojen tuhotessa ja ryöstäessä liikehuoneistoja, pahoinpidellessä ihmisiä, polttaessa autoja ja huutaessa ja riehuessa kadulla herää kysymys; mikä tämä toimenpide lopulta on luonteeltaan? Mihin sillä pyritään? Jos se on vihan ja väkivallan osoitus jotain vastaan, niin ketä ja mitä?

Olen kuullut mielipiteitä joiden mukaan kyseessä on vain ihmisen alkukantainen tapa ja halu lähteä toteuttamaan silmitöntä vakivaltaa sopivan tilaisuuden sattuessa. Eli silloin kun se poikkeustilanteen salliessa on näennäisesti hyväksyttyä. Tämä kuulostaa jokseenkin keskenjääneeltä ajatukselta, eikä se oikeastaan anna minkäänlaista vastausta yhtään mihinkään kysymykseen.

Zizek esittää (korjatkaa jos olen mielestänne tulkinnut hänen sanojaan väärin) että viha kumpuaa ihmisen kyvyttömyydestä toteuttaa vallitsevaa ideologiaa. Eli jos ihminen syystä tai toisesta on asemassa, jossa hänen on mahdotonta toimia yhteisössä vallitsevan ideologian mukaisesti, hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa osallistua toiminnallisesti, kuin silmittömän väkivallan kautta.

Eli (tulkintani mukaan) kyse ei näin ollen olisi suoranaisesti materiaalisen elintason heikkouden, tai yksilön hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden vähäisyyden välittömästä vaikutuksesta vihan syntyyn, vaan siitä että yksilö ei joko omaa, tai koe omaavansa niitä vallitsevan ideologian vaatimia edellytyksiä ja/tai resursseja olla toimija yhteisössä. Täten yksilö on konkreettisesti syrjässä. Poissa pelistä. Ja jos mikään rakentava vaihtoehto, jonka yksilö kokisi olevansa kykeneväinen yhteisölleen tarjoamaan, päästäkseen sen täysivaltaiseksi jäseneksi, ei kelpaa yhteisön toteuttaman ideologian normeihin ja vaatimuksiin, niin mikä on se viimeinen. Mikä on viimeinen keino olla toimija, jos muut keinot ovat poissuljettuja? Väkivalta.

Viha ja väkivalta eivät itsessään tietenkään koskaan ole rakentavia ja niiden kautta saadut aikaansaannokset ovat puhtaan tuhoavia, joten oletettavasti (mikäli näin ajatellaan) tällöin merkitystä on ainoastaan väkivallan kohteella ja sillä miten väkivallan tekoa ja sen kohdistamista tulkitaan yhteisössä. Viha ja väkivalta leimataan helposti vain yksilön ongelmista johtuvaksi somaattiseksi sivuoireeksi, jota täytyy lääkitä hoidolla tai pyrkimyksellä auttaa yksilöä antamalla hänelle mahdollisuuksia olla täysivaltainen toimija yhteisössä. Tämä sinällään näennäisesti empaattinen ja humaani näkökulma sulkee kokonaan pois väkivallan konkreettisen kritiikin vallitsevaa ideologiaa kohtaan.

No mikä se ideologia tässä tapauksessa sitten oikein on?

Mikä on meidän länsimaisen sivistyksemme keskuudessa vallitseva hallitseva ideologia, jota osa ihmisistä on kykenemättömiä toteuttamaan ja siksi kokevat suurta väkivaltaan johtavaa vihaa? Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Slavoj Zizek on esittänyt mielestäni mielenkiintoisen näkökulman yhteiskunnassa esiintyvän vihan syntyyn. Taannoiset Tottenhamista alkunsa saaneet Englannin mellakat ovat herättäneet paljon keskustelua yhteiskunnan tilasta ja siitä miten ja miksi tällaisia ilmiöitä pääsee esiintymään. Silmittömän vakivallan ja vihan syiksi on esitetty monia eri tekijöitä. Syinä nähdään tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu, sekä näistä johtuvien jännitteiden lisääntyminen ja lopulta … Continue readingViha ja ideologia 1

Posted on September 16, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Vastuuta ja vihaa 2

Taiteessa on usein pyrkimyksenä yhdistellä erilaisia kulttuurillisia elementtejä uudessa kontekstissa, jossa niitä voi tarkkailla keskenään vuorovaikutteisina, tai ristiriitaisina osasina. Monesti tällainen toiminta voidaan nähdä hyökkäyksenä valittua kulttuuria ja sen edustajia kohtaan, tai ainakin tämän kulttuurin hyväksikäyttönä. Esimerkkinä voisi mainita Jenni Hiltusen Grind teoksen, (twerkkausta saamelaispuvussa) jonka merkityksistä ja sen loukkaavuudesta tai tavasta käyttää kulttuurista merkkiä hyväksi halventavalla, tai muuten väärällä tavalla on kiistelty laajasti.

Tietyt tahot ovat loukkaantuneet, mutta taiteilija sanoo ettei ollut tarkoitus loukata tai kommentoida saamelaiskulttuuria.

No niin! Mitäs nyt? Loukkaako teos siis vai ei?

Jos teoksessa esitetty sisältö itsessään loukkaa kulttuuria, tai käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen, tarkoittaako se sitä, että teos olemassaolollaan on myös loukkaava, vai tuoko teos tämän ilmeisesti yleisenä pidetyn kulttuuristen elementtien hyväksikäytön esiin sellaisessa kontekstissa, jossa sitä on helppo tarkastella ja tarttua asiaan? Eli nostaako teos tämän epäkohdan esiin? Onko itsessään arvokasta että aiheesta on noussut keskustelua, vaikka keskustelu on usein kohdistunut teokseen ja sen päämääriin sinänsä, eikä aina ilmiöön laajemmin, (vaikka on siitäkin puhuttu). Onko teoksen sisällön eräs arvoista nimenomaan se, että siinä on loukkaavaa materiaalia? Vai onko tämä tulkinta tarpeeton ja pitäisikö teokseen suhtautua puhtaan esteettisesti, pyrkien siirtämään kaikki ideologinen ajattelu sivuun?

Mikä on henkilön, joka kokee tulleensa loukatuksi tunnereaktio, sen syntymekanismi ja mitä taideteoksesta loukkaantuminen yleensäkin tarkoittaa? Syntyykö henkilössä viha, koska hän kokee tulleensa, vihatuksi? syrjityksi? halveksituksi? jätetyksi yksin? Mikä pelko herää henkilössä hänen loukkaantuessaan? Onko teos loukatessaan ihmistä (tahallisesti, tai tahattomasti) toiminut rakentavana, keskustelua avaavana, ihmisyyttä ja ihmisarvoa eteenpäin vievänä toimenpiteenä ja tuotoksena, vai onko se jäänyt muilta osin arvoltaan merkityksettömäksi syystä tai toisesta provosoimaan pyrkiväksi (jälleen kerran tahalliseksi tai tahattomaksi) hyökkäykseksi ihmisryhmää, kulttuuria ja/tai ihmisyyttä kohtaan?

Onko tällä kysymyksenasettelulla ylipäätään mitään tekemistä teoksen taiteellisen arvon kanssa, vai onko kyse vaan harmillisesta ulkotaiteellisesta sattumasta, joka teosta leimaa ja peittää sen todellisen luonteen? Miten tämän teoksen ja taideteosten yleensäkin arvoa ja merkityksiä voidaan tulkita tässä valossa? (jos ei oteta huomioon näkemystä että taiteella sinällään olisi jonkinlainen yleispätevä itseisarvo ja kyseenalaistamaton merkitys riippumatta sen sisällöstä ja estetiikasta)

Usein kuulee käytävän keskustelua jossa taiteen tarpeellisuus ja arvo sinänsä kyseenalaistetaan tai jopa kiistetään voimakkaasti. Taiteella ja taiteilijoilla ei koeta olevan kovin suurta merkitystä yhteisömme toimivuuden kannalta ja erityisesti taiteeseen kohdistuvia rahallisia panostuksia yhteisistä varoista pidetään hukkaan heitettyinä pennosina. Taidetta ja taiteilijoita kohtaan tunnetaan suuria antipatioita ja jopa vihaa.

Katsotaanpa asiaa yleisesti kansakuntien poliittisen historian näkökulmasta. Ei tarvitse kulkea kovinkaan kauas maantieteellisesti tai ajallisesti, kun jo löytää lukemattomia esimerkkejä taiteen ja taiteilijoiden toiminnan voimakkaasta rajoittamisesta. Jätän nyt yksilöidyt tapaukset tarkemmin erittelemättä ja uskon lukijan tietävän mitä tarkoitan.(esim. Pussy Riot, M. A. Numminen, Mukka yms.) Jos taide koetaan niin suurena uhkana jonkun hallitsevan tahon tai yhteisön olemassaololle, että sille asetetaan tiukkoja rajoituksia, säädetään sen tekemiseen lakeja ja sen tekijöitä suljetaan vankilaan tai jopa salamurhataan, herää kysymys; miten näin merkityksettömän asian vaimentamiseksi viitsitään nähdä niin paljon vaivaa? Miten näin merkityksetöntä ilmiötä ja sen edustajia kohtaan voidaan tuntea niin voimakasta vihaa? Onko kyse siitä että tietynlainen taide koetaan aidosti uhkana yhteisön hyvinvoinnille, vai aiheuttaako pelkoa taiteen tapa olla välittämättä vallitsevasta ideologiasta, tai esittää sille vaihtoehtoja kyseenalaistaen samalla ideologian tarpeellisuuden. Ideologian sohiminen kun järkyttää usein perustavalla tavalla yhteisön hierarkiaa ja toiminnan motiiveja. (tästä aiheesta tarkemmin seuraavassa artikkelissa, joten jätetään ideologiat sikseen ja palataan niihin myöhemmin)

Joten.

Edelliseen pohjaten koen raa’asti yleistäen, että taide ja erityisesti sen tekeminen toimintana yleensä on usein hyvinkin merkityksellistä puuhaa. En kuitenkaan oleta että taiteen tekemisen seurauksena syntyvät teokset, tai muut tuotokset olisivat automaattisesti kyseenalaistamatta arvokkaita. Jotta taide voisi lunastaa merkityksellisyytensä, täytyy sen tekemisen tapaan sisältyä tietty vapaus, joka mahdollistaa aidon hämmästelyn, pohdinnan ja tunteiden tutkimisen. Tätä vapautta nauttiessa herää kuitenkin ällöttävä ja iänikuinen kliseinen kysymys vastuusta. Vapaudella mahdollistetaan intuitiivinen lähtökohta jolla parhaimmillaan löydetään uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia ihmiseen ja ilmiöihin. Vapaus jättää myös tekijän itsensä valinnaksi päättää, onko lopputulos rakentavaa, hajottavaa, näkemyksiä uudistavaa, vai vanhoja toistavaa mantraa. Vai onko se todellisuudessa ihmisen itsensä päätettävissä, koska omista sisäisistä päämääristään on hyvin hankala olla täysin perillä ja ihmisten erilaisuuden huomioon ottaen, reaktioita on etukäteen lähes mahdoton ennustaa.

Tämän kysymystulvan pohjalta on hyvä siirtyä vihdoin itse aiheeseen. Seuraavassa artikkelissa pohdintaa Vihasta ja ideologiasta.

Taiteessa on usein pyrkimyksenä yhdistellä erilaisia kulttuurillisia elementtejä uudessa kontekstissa, jossa niitä voi tarkkailla keskenään vuorovaikutteisina, tai ristiriitaisina osasina. Monesti tällainen toiminta voidaan nähdä hyökkäyksenä valittua kulttuuria ja sen edustajia kohtaan, tai ainakin tämän kulttuurin hyväksikäyttönä. Esimerkkinä voisi mainita Jenni Hiltusen Grind teoksen, (twerkkausta saamelaispuvussa) jonka merkityksistä ja sen loukkaavuudesta tai tavasta käyttää kulttuurista merkkiä … Continue readingVastuuta ja vihaa 2

Posted on September 15, 2016 by yksinhuutelijaLeave a commentEdit

 

Vastuuta ja vihaa 1

Aloitan pohtimalla työni merkitystä ja siihen liittyvää vastuuta.

Minulle on myönnetty julkisin varoin palkattujen virkamiesten päätöksellä työskentelyapuraha, jonka turvin minun pitäisi tuottaa vihaa ja erityisesti vihapuhetta käsittelevä teossarja. Olen siis ikään kuin vapaaehtoisesti velvoitettu käyttämään taiteellista vapauttani aikaansaadakseni ihmisille kokemuksia, jotka pohjaavat edellä mainitun aiheen mielenkiintoiseen käsittelyyn.

Eli mitä minä teen? Jaarittelen vihasta ilmiönä? Luettelen eri tavoin vihan aikaansaamia tapahtumia ihmiskunnan historiassa? Paheksun esteettisesti vihapuhetta somessa? Jankutan tylsästi vihan turmiollisesta vaikutuksesta? Toistan saarnaten psykologien teorioita vihan syntymekanismeista? Representoin omaa vihaani kehollisesti yhteiskunnalliskulttuurillisessa kontekstissa? Ennen kaikkea, tiedänkö mihin pyrin ja pitääkö minun tietääkään?

Taiteella on suuri merkitys sosiaalisesti vähemmän hyväksyttyjen tunnereaktioiden ja käyttäytymismallien ilmaisussa. Taiteen avulla voi tuoda provosoivalla tavalla esiin vallitsevasta hallinnosta ja kulttuurista riippuen, poliittisesti epäkorrekteja tuntemuksia ja mielipiteitä fiktion suoman etäännytyksen turvin. Yksilöistä irrotetut Ilmiöt ikään kuin puetaan eräänlaisen kulttuurisidonnaisen mallinuken päälle ja asetetaan näyteikkunaan katseltavaksi ja arvioitavaksi. Etäännyttämällä ja estetisoimalla voidaan taata, ettei vahvat, tai groteskitkaan ilmaukset loukkaa ketään yksilöä sinänsä, vaan kyseessä on puhtaasti objektiivinen toimenpide ihmisten käyttäytymisen ja tunne-elämän tutkailemiseksi.

Vai mitä?

Puppua.

Todellisuudessa taide on aina vain jokin toimenpide, tai tuotos jonka etuliitteeksi on asetettu sana ”taide”. Se voi olla mitä suurimmissa määrin juuri sitä mitä edellisessä kappaleessa kuvailin, mutta toisessa tapauksessa se voi olla voimakkaasti poliittinen ase, jota käytetään apuna hyökkäyksessä tarkoin harkittuun kohteeseen

Kun kyseessä on viha ja vihapuhe, ei voi olla ajattelematta vastuuta suhteessa siihen mitä tuleva teokseni edustaa; edellä mainittua näyteikkunaa vai sen jälkeen kuvattua aggressiivista propagandaa (eli ihmisvihaa). Haaveenani on näyttää ihmisten kokema viha vain lapsellisena pelon aikaansaamana harhana, joka mahdollistaa pelkäämisen jatkamisen ilman sen kohtaamista. Tämän itsestäänselvyyden voi tuoda esiin niin monella tavalla, että lopputuloksena saattaa hyvinkin olla kehäpäätelmämainen vihanpurkaus ihmisluontoa kohtaan yleensä. Onko se sitten huono juttu vai onko se ihan riittävä juttu? Mistäs sen tietää. Joka tapauksessa en haluaisi teoksen jäävän vaan toteavalle, ”näin se on” tasolle.

Esimerkki.

Keskustelimme ystävien kesken näkemistämme kuvista, joissa oli hyökkäyksen kohteeksi joutuneita naisia. Naisten kasvoille oli heitetty happoa, koska he olivat oletettavasti käyttäytyneet jonkin patriarkaalisen elämänkatsomuksen oppien vastaisesti, tai ainakin tätä ideologiaa edustavan miehen halun vastaisesti. Tunnustin ääneen että ensireaktioni kyseisten kuvien näkemiseen oli väkivaltafantasia teon tehnyttä, minulle tuntematonta henkilöä kohtaan. Tunsin suurta kihelmöivää halua ottaa tämän happohyökkääjän pää käsiini, hakata hänen kasvojaan ruuvimeisselillä (talttapää) ja huutaa että ”miltä nyt tuntuu.” Eli nähdessäni vihan vallassa tehdyn hirvittävän ihmisyyttä loukkaavan rikoksen jäljet, reaktioni oli halu suorittaa itse lähestulkoon samankaltainen teko. Mitä tämä kertoo minusta, tai ihmisistä? (En koe olevani täysin yksin alkeellisten vihareaktioideni kanssa ja siksi uskallan asian tässä mainitakin.)

Miksi minussa ei herännyt halu saada aikaan jotain hyvää tätä kamalaa vääryyttä kokenutta henkilöä kohtaan, tai tehdä jotain lisätäkseni ihmisten hyväntahtoista hyväksyntää toisiaan kohtaan, vaan minussa heräsi väkivaltainen halu satuttaa ja käyttää voimaa hajottavalla tavalla?

Kognitiivisen psykologian termiä (pahoittelut toistuvasta todennäköisestä termien väärinkäytöstä) hyväksikäyttäen voisin kutsua tätä reaktiota ajatusvääristymäksi; epäjohdonmukaiseen käyttäytymiseen johtavaksi ajattelutavaksi. Haluanko siis teokseni olevan vihainen propagandistinen hyökkäys vihaa kohtaan, vai pyrkimys kohdata vihan takana oleva pelko ja pyrkiä näkemään todellinen vaihtoehto edellä esitetylle ajatusvääristymälle. Kumpaa pyrkimystä haluan edustaa? No vastauksena kysymykseen, haluaisin teoksen olevan ihmisen puolella, ei ketään vastaan.

Miten se sitten toteutetaan? Siihen saa vapaasti laittaa ehdotuksia ja vinkkejä.

Tällainen pohdiskelma tähän alkuun. Jatkoa taiteen merkityksellisyydestä suhteessa vihaan seuraavassa artikkelissa. Kiitoksia lukijalle ja kommentoikaa vapaasti.